3 kuukautta

...tänä iltana tarkalleen 2 min  23:30 tulee siitä tarkalleen 13 viikkoa siitä kun sisälläni kuului naps ja sitten mentiin jo muutama tunti siitä naistenkliniikalle hakemaan pientä poikaa ulos masusta. en voi vieläkään.... käsittää.. ymmärtää.. edes muistaa.. kuvitella. . että olen ollut raskaana ja synnyttänyt maailman kauneimman poikavauvan. on se niin ihmeellistä miten sitä "unohtaa" kaiken... pieniä vaatteita katselin eilen ja ajattelin että onko Aamos todellakin mahtunut näihin?  vastaus on kyllä  =)

kun ajattelen taaksepäin viimeistä kolmea kuluneita kuukausia niin voin kyllä sanoa että tuntuu kuin olisin moottoritiellä ajanut 200km/h. kaiken ohitse - aikojen ohitse. päivien ohitse, ystävien ohitse, mutta olen pysähtynyt ihailemaan poikaani, imettämään pientä kultaa, opettelemaan hoitaa pientä vauvaa, tukenut pientä niskaa, auttanut kannattelemaan pienen pientä päätä, leikannut pikkuruisia varpaankynsiä :), lohduttanut itkevää, kuunnellut ensimmäisiä ääni, itkenyt itsekkin ~ millon väsymystä millon onnesta.

silti on tuossa välissä pienen pieni seikka jota aina tulen muistamaan ~oma tervyteni, joka saa mun heikentymään päivä päivältä, yöllä vaivaa mua säryt mutta silti on pakko jaksaa, oli hetkiä kun en kyennyt nostaa pientä rakasta omasta sängystään Äidin rinnalle, onneksi on ihana mies auttamassa. reilut 4 viikkoa sitten en voinut muuta muistaa menneistä hetkistä kuin oman kiputilani ~ ; mutta tänäpäivänä voin jo Kiittää Taivaan Isää avusta että säryt on vähentynyt, että sain imettää pientäni jopa 2,5kk, että maito "loppui 3 vuorokoaudessa", että Aamos kasvaa hienosti ja kehittyy, että on olemassa lääkkeitä jolla saa nivelreumani kuriin.

kesä on tulossa ja Aamos siunattiin seurakunnassa 22.5. on ollut paljon ohjelmaa nyt toukokuun aikana. isovanhemmat kävivät, paitsi Isäni, katsomassa Aamosta ja saatiin ikimuistoisia hetkiä keskenämme. kesäkuuta kohden odotan taas innolla Aamoksen pienen pieniä askeleita kuten tarttua omalla kädellään kissahelistimeen, ehkä kääntyä vatsalle? normaalia kasvua ja vielä enemmän hymyjä Äidille ja Isille.

on ollut jälkeenpäin ihana ajatella raskausaikaa ja voi kuinka kaipaankin sitä,. outoa ja kumma? ei... muistan että viimisillään kun laitoin ruokaa keittiössään. ajattelin että tämä on kyllä varmaan naisen luonnollisin tila. ´viis kaikista vaivoista.. ne kuuluu siihen! mutta se että miten luonnolliselta se tuntuikaan ~ että yhtäkkiä maha kasvoi ja miten keho siihen suhtautu ja sopeutu. ja se että loppuen lopuksi raskausaika menikin TOSI nopeaa... en olis ikinä kuvitellut. vaikka olinkin kokoajan kotona ~ nyt olen tietenkin unohtanut sen 10 viikon kestoisin pahoinvoinnin/oksentelun mutta niinkun kirjoitin, nekin kuului asiaan.. mutta yksikään raskaus ei ole itsestään selvyys vaan ihan mieletön ihme!

Äidiksi tuleminen on ollut mitä ihaninta mutta samalla haastavin ja vaikea asia. Mutta, en vaihtais hetkeäkään pois..